retki Semi-Gobille

29. - 31. 10.

Vaikka Ulan Bator on aika kamala kaupunki, kaikki Mongolian turismi kulkee sitä kautta. Retkien järjestäminen ympäri maaseutua on suuri bisnes, johon osallistuvat sekä kaikki hostellit että erilaiset matkatoimistot. Tulikin jo mainittua, että off seasonin aikaan retket tuppaavat olla kalliita, koska turisteja on vähemmän ja retkien hinnat riippuvat mukaan lähtiöiden määrästä. Mitä enemmän porukkaa, sen halvempi päivähinta. Me haaveiltiin kymmenen päivän retkestä Gobin autiomaahan, jonka hinta kahdestaan olisi ollut noin 95 dollaria/päivä/henk., kun taas viidellä hengellä hinta olisi tippunut 55 dollariin/päivä/henk. Aikamoinen hintaero. Ja silti aika kallista.

Saimmekin kulutella aikaa odotellessa retkiseuraa ja väliin tuli vielä edellä mainittu mahatautikin, jonka jälkeen ei hirveästi huvittanut lähteä parin viikon retkelle. Lyöttäydyimmekin siis yksiin irlantilais-australialaisen pariskunnan kanssa ja lähdimme kolmeksi päiväksi Semi-Gobille (alue Gobin autiomaan pohjoisosassa; ei aivan hiekka-aavikkoa, mutta jo erittäin karua seutua). Tämä retki oli 60 dollaria/päivä/henk. Me maksettiin Mongolian tugrugeissa, eli kokonaisuudessaan hinnaksi tuli meiltä kahdelta noin 290 euroa (504 000 tugrugia).

Ensimmäisenä päivänä mahtava autokuskimme tuli aamulla hakemaan meidät hostellilta ja ajoimme kaupungin itäpuolella parin tunnin ajomatkan (54 km) päässä sijaitsevalle Tsingis Khanin muistomerkille. Keskelle ei mitään (oletetusti paikalle, mistä Tsingis Khan löysi kultaisen ruoskansa) rakennettu muistomerkki on 40 metriä korkea patsas Tsingis Khanista ratsailla. Patsas on ruostumatonta terästä ja tarkoituksella suunnattu katsomaan etelään kohti Kiinaa. Patsaan jalustana toimivassa rakennuksessa on pari aiheeseen liittyvää museota, sekä ravintola ja matkamuistomyymälä. Turistit pääsevät hissillä Khanin hevosen päähän rakennetulle näköalatasanteelle ihailemaan maisemia, sekä tiertysti poseeraamaan valokuvaan itse Tsingis Khanin kanssa.

muistomerkin parkkipaikka, ei näkynyt muita turisteja

Muistomerkin jälkeen saimme istua koko loppu päivän autossa, kun ajoimme takaisin päin ja Ulan Batorin länsipuolelle Semi-Gobille. Mongolian tieverkosto on järjestään erittäin huonossa kunnossa, mikä hidastaa matkantekoa, ja saimme nauttia myös laajoille aroille muodostuneista hiekkapätkistä. 

harvinaisen hyväkuntoinen tienpätkä

Saavuimme isäntäperheemme jurttaleirille juuri ajoissa ihailemaan auringonlaskua. Meille oli pystytetty oma jurtta (huopatalo! Laura oli tästä hyvin innoissaan), jossa siis nukuimme kaksi yötä. Isäntämme, vanhempi pariskunta, pitivät meistä oikein hyvää huolta; lämmittivät jurtan kaminalla, tarjosivat runsaasti hyvää ruokaa ja olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja kyselivät paljon ja vastasivat meidän kysymyksiimme (autokuskimme toimiessa tulkkina huonolla englannillaan mutta sitäkin suuremmalla innolla). Pihapiirissä olisi riittänyt katseltavaa ja hämmästeltävää ilmankin seuraavaksi päiväksi järjestettyä ohjelmaa. Maisemat olivat lumoavat, pelkkää tyhjyyttä kaukaisuudessa kohoaviin vuoriin saakka. Perheellä oli paljon eläimiä; vuohia, lampaita, hevosia, kameleita, lehmiä ja pari koiraa. Aitauksia ja hihnoja ei paljon käytetty. Eläimet tulivat ja menivät meidän mielestä oman mielensä mukaan, mutta luultavasti perhe oli kyllä aina tietoinen eläintensä olinpaikasta.

meidän jurtta ulkoa..

..ja sisältä

tyylikkäin vessa ikinä, josta oli maailman parhaat maisemat

vuohet ja lampaat laiduntamassa

hevoset pihapiirissä

Toisena päivänä lähdimme aamupalan jälkeen vanhan isäntämme ohjastamana kameliratsastukselle. Alkuun hieman jännitti kameleiden koko, mutta pian leppoisa askellus rentoutti ja pääsi nauttimaan maisemista. Olimme molemmat ensimmäistä kertaa kamelin kyydissä ja pidimme kokemuksesta todella paljon! Jalat ja takapuoli kyllä jumiutuivat, vaikka kyydissä istuessa ei tarvinnutkaan tehdä yhtään mitään, tai ehkä juuri sen takia.

Kameliratsastuksen jälkeen söimme lounasta ja kävimme kävelemässä lähimaastossa. Sitten oli vuorossa hevosratsastus. Nyt oppaaksi lähti nuorempi isäntä ja alkuun menimme kaikki yhdessä kasassa narun päässä. Ryppäässä ravaaminen oli jännittävää. Jonkun aikaa ratsastettuamme käännyimme takaisin päin ja pääsimme itse ohjastamaan hevosia. Laukan aikana vauhti yltyi hurjaksi, mutta onneksi hevoset olivat mongolialaisen pieniä ja satulasta sai pidettyä hyvin kiinni! Tämä kokemus vahvisti Lauran halua pitäytyä hevosharrastuksessaan issikoissa ja Arin halua pitäytyä hevosharrastuksesta. Mutta ei todellakaan huono kokemus ja olemme molemmat iloisia että pääsimme ratsastamaan. Tosin kamelit olivat kivempia.

"naapurit"

Toisen päivän iltana autokuskimme/tulkkimme/valokuvaajamme opetti meitä pelaamaan perinteisiä vuohen/lampaan nilkkaluilla pelattavia pelejä. Luissa on neljä sivua, jotka kuvaavat hevosta, kamelia, vuohta ja lammasta, ja niitä heitellään kuin noppia. Me kokeiltiin jopa kolmea erilaista peliä näillä luilla.

Kolmantena päivänä lähdimme aamupalan jälkeen ajelemaan kohti Hustai National Parkia. Tämä luonnonpuisto on ainoa paikka, missä on enää villejä Przewalski-hevosia. Piiiitkän hiekkatien ja muutaman minuutin kävelyn jälkeen pääsimme melko lähelle näitä hevosia. Ne eivät tuntuneet välittävän meistä suuresti, mutta pitivät kyllä määrätietoisesti tietyn välimatkan.

Ennen kuin pääsimme takaisin hostellille, koimme illansuussa Ulan Batorin laitamilla vielä jännittäviä hetkiä, kun autostamme puhkesi rengas ja kuski vaihtoi sen tien reunassa. Me ihmettelimme maailmanlopun maisemia jotka syntyivät laskevan auringon, kaupunkia peittävän saastesumun ja kaahaavien autonromujen yhdistelmästä. Parhaimmillaan kahden kaistan tiellä oli neljä autoa vierekkäin: kaksi autoa ohittamassa pikkukuormuria eri puolilta ja samaan aikaan vastaan tuleva auto.

kaupunki piilossa saastepilven alla

säilykepurkki? (kuski selitti merkin kieltävän tien ulkopuolella ajamisen)

Special thanks to John and Penny for some of the camel and horse riding pictures!